First goodbyes

Nyt ne hyvästelyt jo alkaa..

Tänään sanoin heippa mun tanssioppilaille. Oon opettanut 1,5 vuotta vakituisesti ja just ehtiny kiintyä mun kolmeen ryhmään tosi paljon. Varsinkin mun nuorimmat 5-7 vuotiaat meinas saada slaagin kun viimeisissä treeneissä ennen kevätnäytöstä selitin, että ens vuonna täällä on joku toinen opettaja. Eihän se, että mä menen pitämään huolta toisista tytöistä toiselle puolelle maailmaa, mennyt niin pienten päähän – ei kai kun ei se meinaa mennä tän vähän isommankaan. Vanhempien oppilaiden kommentit oli että “mä lopetan sit tanssin” ja “en haluu ketään muuta opettajaa”. Tänään oli kevätnäytökset, sain paljon ruusuja ja kiitoksia vanhemmilta siitä, että lapset on viihtyneet mun tunneilla – lapset rutisti mua tosi kovaa ja sano kaikkia kivoja juttuja. Työnantaja tuli myös halaamaan ja varmisteli paluutani. Lupasi olla jo jouluna yhteydessä siitä, mitä kaikkea haluan sitten ensi lukuvuonna opettaa.

Näin pienin askelin tää alkaa tuntuu todelta. Vaikeinta on nyt se, ettei oo oikeen ketään kelle jutella tästä ja jakaa fiiliksiä. Mulla on maailman parhaat parhaat kaverit, mutta ei nekään jaksa kuunnella tästä koko aikaa, eikä tietenkään voi ymmärtää kaikkia tunteita. Poikaystävästä puhumattakaan – intin ohella nähään todella vähän, enkä haluu pilata harvoja yhteisiä hetkiä tällä. Tää ei nyt kuitenkaan erityisesti mitenkään edistä meidän suhdetta…

Sen sijaan fiilistä parantaa mun loistava Floridaperhe. Sain äidiltä taas pitkän kirjeen viime viikolla. Hän kertoi, että tästä eteenpäin haluaa lähettää mulle vähän väliä näitä pikkukirjeitä perheen arjesta, jotta mun olis sitten helpompi tulla. Sitä oli ihana lukea. Perheen nykyinen saksalainen auppari pyysi minua facebook-kaveriksi, ja heti kutsun hyväksyttyäni hän tuli juttelemaan minulle chatissa. Ihan loistava tyttö!! Hän oli innoissaan, että sai kertoa minulle perheestä aupparin näkökulmasta, ja mulle oli tietysti ihan älyttömän upeeta, että sain jutella tulevan perheeni aupparin kanssa. Sain kuulla rehellisesti hyvistä ja myös vaikeista jutuista aupairin elämässä. Edelleen oon sitä mieltä, että mun tuleva perhe on ihan loistava ja oon tosi onnellinen, että mulla on käyny niin hyvä tuuri.

Ens viikolla saan ylioppilaslakin päähäni! Tulokset tuli viime viikolla: Äidinkieli L, Psykologia L, Pitkä matematiikka M, Biologia E, Terveystieto L, Enkku M. Näihin oon supertyytyväinen, koska oon tehny paljon töitä, vaikkakin tiedän, että matikassa olisin osannu paremmin, ja enkku jäi E:stä vaan ihan pari pistettä. Noh, superylpeenä aion kyllä painaa päähäni tuon lakin ens viikolla. Mulle lukioaika on ollu elämäni tähän astiset parhaat kolme vuotta, oon nauttinu kouluun menosta lähes aina, vaikka helvetin rankkaa se on ollutkin. Sibis on ollu loistava koulu ja ihmiset siellä ihan mahtavia. Ens viikon lauantaina tulee ihan varmasti itku.

Visa - Check!

Sain muutama viikko sitten San Fransiscon toimistolta kirjekuoren, joka sisälsi hirmusti tärkeitä papereita, jotka tarvitsen viisumin hakuun. Sitten ei muuta kuin aikaa varaamaan USAn konsulaattiin! Koska aupair-prosessi on miljoonien lomakkeiden prosessi, myös tässä vaiheessa päästään täyttämään lomakkeita. Netissä täytettävä viisumihakemus urkkii hakijasta pienetkin yksityiskohdat. Hakemuksessa on myös näitä: “Are you a member of representative of a terrorist organization?”, “Have you ever ordered, incited, committed, assisted, or otherwise participated in torture?” ja “Have you ever been directly involved in the establishment of population controls forcing a woman to undergo an abortion against her free choice or a man or a woman to undergo sterilization against his or her free will?” – noita sitten muutama sivu. Lomakkeen varmistussivu piti tulostaa ja sitten pääsin varaamaan ajan konsulaattiin. Kirjekuori sisälsi myös kaikkea muuta, kuten vakuutuskortin ja matkalaukkutagit. Jäiks!

Haastatteluun piti olla mukana seuraavanlainen paperikasa:
- DS 2019 – lomake, jossa allekirjoitus San Fransiscon toimistolta
- kuitti SEVIS – maksusta, myöskin San Fransiscosta
- passi
- DS 160 – lomake, joka tulostetaan nettihakemuksen jälkeen itse mukaan
- AuPair-järjestön kirje, jossa he vahvistavat että minut on hyväksytty ohjelmaan.
- kuitti MRV – maksusta: 130€ joka itse maksetaan tilille ennen haastattelua
- kirjekuori, jossa postimerkki ja oma osoite
- valokuvat, jotka on otettu todella tarkkojen säännösten mukaisesti – Suomen passiin kelpaava ei välttämättä kelpaa. Valokuvaamossa kannattaa sanoa, että USAn viisumi on hakusessa, niin he osaavat ottaa heti kelpaavat kuvat.. 30€ niihinkin sain palamaan.

Oli kyllä jo aika voittajafiilis kun tuo paperinippu oli kasassa! Sitten vain Kaisaniemeen haastatteluun, jonne ei ihan niin vain kävelläkkään sisään. Alaovella tunnistaudutaan ovipuhelimessa, että pääsee hissiin. Konsulaatin oveen koputettuani ovi aukeaa raolleen ja päänsä ulos työntää vartijanainen “How can I help you?”. Kerroin että minulla on aika varattuna, minkä jälkeen nainen pyysi passini ja sulki oven nenäni edessä muutamaksi minuutiksi. Lopulta pääsin sisään ja sitten olikin turvatarkastuksen vuoro. Kännykät pois päältä, laukut läpivalaistukseen ja itse piippaamaan metallinpaljastimeen. Sitten odotushuoneeseen, josta minut kutsuttiin pian ensimmäiselle tiskille. Suomea puhuva mies pyysi lomakkeeni, käsitteli niitä siinä hetken ja käski minut takaisin odottamaan. Seuraavaksi minut kutsuttiin toiselle tiskille, jossa ihanasti jenkkienglantia puhuva nainen kyseli minulta vähän suunnitelmistani ja ilmoitti sitten kaiken olevan ok ja saisin viisumini postissa parissa päivässä. Ja sieltähän se sitten tulikin kaikessa virallisuudessaan! Paperisota alkaa vähitellen olla voiton puolella ja lähtö lähenee: tasan kolme kuukautta.