torstai 24. tammikuuta 2013

Tähän hetkeen

Yhtenä iltana pyörin netissä kaikilla mahdollisilla au pair -sivuilla ja sivusilmällä katselin myös muita työpaikkoja ulkomailta. Eksyin USAssa asuvien suomalaisten sivuille, josta löysin ilmoituksen “Looking for a finnish speaking nanny for a year starting in August 2013. We have three daughters and we live in Florida”. Täydellistä. Olen lomaillut Floridassa muutaman kerran ja rakastan sitä paikkaa. Rakastan sen ainaista lämpöä ja “kaikki on suurta ja ihanaa” -jenkkikulttuuria, mitä ei esimerkiksi nycissä edes näkynyt. Olin aiemmin tunnemyrskyillessäni sanonut poikaystävälleni (jep kyllä, kuulun näihin todella harvoihin, jotka on lähdössä monen vuoden suhteesta huolimatta..), että en lähtisi ellen löytäisi täydellistä perhettä Floridasta – mutta tässä se nyt oli. Kolme tytärtä olivat 7-10-vuotiaita, eli juuri sen ikäisiä, joiden kanssa olen tehnyt pitkään töitä. En usko, että olisin tuttipullo- ja vaipanvaihtosotkuista selvinnytkään.

Laitoin heti ilmoituksessa olleeseen sähköpostiin viestiä, jossa kerroin itsestäni ja tiedustelin paikkaa. Uskoin että noin täydellinen paikka olisi jo täytetty, ja vastauksen odottaminen oli yhtä tuskaa. Sitten se viesti tuli. Perheen äiti kertoi, että he olisivat hyvin kiinnostuneita minusta ja ehdotti Skype-keskustelua. Perheen vanhemmat ovat suomalaissyntyisiä ja osaavat suomea, mutta ovat asuneet 20 vuotta jenkeissä. Tyttäret puhuvat suomea vain vähän, joten kielenään he käyttävät englantia.  Skype-keskustelu tuntui fiksulta, mutta todella jännittävältä askeleelta. Stressasin, mutta ihan turhaan. Ensimmäinen skypetyksemme oli vain mukavaa juttelua. Siellä he istuivat koko perhe koirineen aurinkoisella terassilla porottavassa aamuauringossa, kun minä palelin villapaidassa Helsingin keskustassa asunnossani. Perhe vaikutti ihanalta ja paikka täydelliseltä. Juttelimme puolisen tuntia siitä, millaista arki ja au pairin työ heidän perheessään on, ja he kyselivät jonkin verran lastenhoitokokemuksestani ja esimerkiksi ajotaidoistani. He kertoivat, että heillä on ollut jo kolme au pairia vuosien mittaan ja haluaisivat käyttää samaa järjestöä nytkin. Ongelmana on se, ettei järjestö toimi Suomessa, vaan tuo jenkkijärjestö tulisi olemaan yhteydessä minuun ruotsalaisen sisaryhtiönsä kautta, mikä tarkoitti minulle koko hakuprosessin aloittamista alusta. Tuo ei tietenkään paina mitään siinä, että minulla saattaisi olla jo host-perhe. Skypettelyn loppupuolella vanhemmat sanoivat keskustelevansa vielä keskenään, ja olevansa sitten minuun yhteydessä.

Taas kuumottavat pari päivää, minkä jälkeen puhelin värisi sähköpostista. He kertoivat olevansa minusta edelleen kiinnostuneita ja haluaisivat jutella vielä uudestaan ennen lopullista päätöstä ja näin tehtiin. Skypetimme noin viikon päästä uudelleen ja nyt keskustelusta huomasi, että he todella olivat tosissaan. Perheen äiti esitti minulle kysymyksiä, kuten “mitä tekisit, jos tapahtuisi näin ja näin ja näin”. Juttelimme vielä niitä näitä, ja hän sanoi taas palaavansa minulle. Ja taas kuumottava paripäivänen. Tuo perhe todella vaikutti minulle täydelliseltä matchiltä, joten toivoin parasta sormet ja varpaat ristissä. Tytöt olivat ihania ja vanhemmat todella mukavia. Työedutkin olisivat kunnossa: minulle olisi oma auto ja päivät 8-16 vapaina, kun tytöt oli viety koulubussille.

Ja sitten se tuli. “Haluaisimme, että tulet meille au pairiksi. Tulopäivä olisi blaablaablaa ja blaablaablaa”. Nyt sitä sitten mennään.

torstai 10. tammikuuta 2013

Tuumasta toimeen

Ensitöikseni kolusin netin läpi au pair -järjestöistä. Tykästyin Cultural Care -järjestön sivuihin, joiden kautta tutustuin tarkemmin siihen, mitä au pair tarkoittaa. Selvää oli, ettei au pairiksi niin vain lähdetäkään, ja että edessä olisi ainakin miljoona vaihetta ennen lähtöä, jos sellainen edes koittaisi. Kun olin lukenut kaiken mahdollisen au pairin vaatimuksista, tehtävistä ja hakuprosessista järjestön sivuilta sekä lukenut muutaman au pair -blogin läpi, ilmoittauduin infoon ja haastatteluun. Kävimme jo tässä vaiheessa sähköpostikeskustelua Cultural Caren työntekijän kanssa ja sain linkin online-hakemukseeni.

Tilaisuus oli juuri ennen joulua melkein naapurissani Helsingin keskustassa. Meitä oli viisi tyttöä kuuntelemassa noin tunnin infon, jossa kerrattiin netistäkin löytyvät asiat. Sen jälkeen meidät haastateltiin yksitellen sekä suomeksi että englanniksi. Haastattelu oli oikein mukava keskustelu, Cultural Caren työntekijä kyseli minulta suomeksi perustietoja itsestäni sekä lastenhoitokokemuksestani, ja tavalliset “miksi haluat au pairiksi” kysymykset. Noin 15 minuutin jälkeen vaihdoimme kielen englantiin. Keskustelu jatkui englanniksi vielä viitisen minuuttia muun muassa siitä, mitä ajattelen erilaisista kasvatustavoista.

Haastattelun jälkeen aloin täyttää online-hakemustani, joka olikin sitten iso projekti. Hakemuksessa revitään hakijasta jokainen yksityiskohta esille, tietoja kysellään lastenhoito-, ajo- ja uimataidon lisäksi muun muassa terveydestä, perhesuhteista, poikaystävästä, harrastuksista, ruokailutottumuksista, uskonnosta ymsyms. Hakemukseen lisätään myös valokuvia ja suositukset ainakin kolmelta taholta, jotka varmistavat vaaditun 200 tunnin lastenhoitokokemuksen. Oma kokemukseni tulee tanssinopettajan työn puolelta:  tällä hetkellä teen viikottain töitä 6-10 -vuotiaiden tanssijanalkujen kanssa.

Joululoman aikana englanninkielinen hakemus valmistui hyvää vauhtia. Cultural Caren työntekijä laittoi minulle sähköpostia muutamankin kerran ja kehui puolivalmiin hakemukseni maasta taivaaseen. Nuo järjestön tytöt ovat kyllä olleet todella ahkerasti yhteydessä..

Hakemuksen täyttämisen jälkeen alkaisi ns. matching-vaihe, joka monelle on ollut pitkä, jopa vuoden pituinen, ja tuskallinen. Mahdolliset host-perheet ilmoittavat mielenkiinnostaan hakijan nettiprofiiliin, mutta usein katoavat sieltä muutamassa päivässä, ennen yhteydenottoa. Itse en tuohon vaiheeseen edes ehtinyt. Oma hakuprosessini muuttui tässä vaiheessa täysin erilaiseksi.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

The idea

Ouch, nyt oli pakko alkaa kirjottaa, jotta saa ajatukset järjestykseen.

Olen 18-vuotias helsinkiläinen, joka tarpoo nyt lukion loppusuoralla. Lakki on kevääksi odotettavissa hyvien paperien kera, mutta ajatus seuraavasta opiskelupaikasta.. no sitä ei oikeastaan ole olemassa. Tuossa yhtenä marraskuun iltapäivänä laskin matematiikkaa koulumme hiljaisessa opiskelutilassa, kun seinille liimatut mainokset alkoivat kiinnostaa differentiaalilaskentaa enemmän. ”Become an au pair in usa!” luki yhdessä julisteessa. Sen jälkeen asiat ovatkin edenneet hurjalla vauhdilla ja omat ajatukset hädin tuskin seuraavat perässä.

Blogissani kirjoitan au pair -prosessista Suomessa ja au pair vuodestani Floridassa, jonne näillä näkymin matkaan kesällä 2013. Ensimmäisissä kirjoituksissani päivitän itsenikin ajan tasalle siitä, mitä on jo tapahtunut. (: