Tähän hetkeen

Yhtenä iltana pyörin netissä kaikilla mahdollisilla au pair -sivuilla ja sivusilmällä katselin myös muita työpaikkoja ulkomailta. Eksyin USAssa asuvien suomalaisten sivuille, josta löysin ilmoituksen “Looking for a finnish speaking nanny for a year starting in August 2013. We have three daughters and we live in Florida”. Täydellistä. Olen lomaillut Floridassa muutaman kerran ja rakastan sitä paikkaa. Rakastan sen ainaista lämpöä ja “kaikki on suurta ja ihanaa” -jenkkikulttuuria, mitä ei esimerkiksi nycissä edes näkynyt. Olin aiemmin tunnemyrskyillessäni sanonut poikaystävälleni (jep kyllä, kuulun näihin todella harvoihin, jotka on lähdössä monen vuoden suhteesta huolimatta..), että en lähtisi ellen löytäisi täydellistä perhettä Floridasta – mutta tässä se nyt oli. Kolme tytärtä olivat 7-10-vuotiaita, eli juuri sen ikäisiä, joiden kanssa olen tehnyt pitkään töitä. En usko, että olisin tuttipullo- ja vaipanvaihtosotkuista selvinnytkään.

Laitoin heti ilmoituksessa olleeseen sähköpostiin viestiä, jossa kerroin itsestäni ja tiedustelin paikkaa. Uskoin että noin täydellinen paikka olisi jo täytetty, ja vastauksen odottaminen oli yhtä tuskaa. Sitten se viesti tuli. Perheen äiti kertoi, että he olisivat hyvin kiinnostuneita minusta ja ehdotti Skype-keskustelua. Perheen vanhemmat ovat suomalaissyntyisiä ja osaavat suomea, mutta ovat asuneet 20 vuotta jenkeissä. Tyttäret puhuvat suomea vain vähän, joten kielenään he käyttävät englantia.  Skype-keskustelu tuntui fiksulta, mutta todella jännittävältä askeleelta. Stressasin, mutta ihan turhaan. Ensimmäinen skypetyksemme oli vain mukavaa juttelua. Siellä he istuivat koko perhe koirineen aurinkoisella terassilla porottavassa aamuauringossa, kun minä palelin villapaidassa Helsingin keskustassa asunnossani. Perhe vaikutti ihanalta ja paikka täydelliseltä. Juttelimme puolisen tuntia siitä, millaista arki ja au pairin työ heidän perheessään on, ja he kyselivät jonkin verran lastenhoitokokemuksestani ja esimerkiksi ajotaidoistani. He kertoivat, että heillä on ollut jo kolme au pairia vuosien mittaan ja haluaisivat käyttää samaa järjestöä nytkin. Ongelmana on se, ettei järjestö toimi Suomessa, vaan tuo jenkkijärjestö tulisi olemaan yhteydessä minuun ruotsalaisen sisaryhtiönsä kautta, mikä tarkoitti minulle koko hakuprosessin aloittamista alusta. Tuo ei tietenkään paina mitään siinä, että minulla saattaisi olla jo host-perhe. Skypettelyn loppupuolella vanhemmat sanoivat keskustelevansa vielä keskenään, ja olevansa sitten minuun yhteydessä.

Taas kuumottavat pari päivää, minkä jälkeen puhelin värisi sähköpostista. He kertoivat olevansa minusta edelleen kiinnostuneita ja haluaisivat jutella vielä uudestaan ennen lopullista päätöstä ja näin tehtiin. Skypetimme noin viikon päästä uudelleen ja nyt keskustelusta huomasi, että he todella olivat tosissaan. Perheen äiti esitti minulle kysymyksiä, kuten “mitä tekisit, jos tapahtuisi näin ja näin ja näin”. Juttelimme vielä niitä näitä, ja hän sanoi taas palaavansa minulle. Ja taas kuumottava paripäivänen. Tuo perhe todella vaikutti minulle täydelliseltä matchiltä, joten toivoin parasta sormet ja varpaat ristissä. Tytöt olivat ihania ja vanhemmat todella mukavia. Työedutkin olisivat kunnossa: minulle olisi oma auto ja päivät 8-16 vapaina, kun tytöt oli viety koulubussille.

Ja sitten se tuli. “Haluaisimme, että tulet meille au pairiksi. Tulopäivä olisi blaablaablaa ja blaablaablaa”. Nyt sitä sitten mennään.