lauantai 2. helmikuuta 2013

Really?!

Tajusin tällä viikolla, et musta tulee au pair.

Sain kaveripyynnön fbssä host-äidiltäni ja sitten tietysti selasin jokaikisen kuvan ja päivityksen läpi. Koko juttu vaikuttaa niin täydelliseltä. Äidillä oli lukemattomia kuvia suloisista ja onnellisen näköisistä lapsista leikkimässä ja uimassa takapihan poolilla sekä koko perheestä urheilemassa. Löysin myös (juu ihan sattumalta, yhtään en etsinyt…) perheen nykyisen aupairin blogin, ja hyvä kun en onnesta itkenyt sitä lukiessani: “Ich liebe meine hostparents.. Die sind einfach super!”, hän kirjoittaa. Tuo saksalainen aupair selvästi nauttii olostaan perheessä, mikä rauhottaa omaa mieltäni hurjasti. Toisenlaisiakin tarinoita on tullut luettua niin paljon.

Tuohon todellisuudentajuun vaikutti myös se, että tällä viikolla kerroin asiasta äidilleni ja maksoin ohjelmamaksun. Niin tosiaan, kuulostaa ehkä hullulta että äiti sai tietää vasta nyt (oli kyllä kuullut ajatuksesta joskus kuukausia sitten..), mutta kun en asu vanhempieni luona, niin eipä tule aina kaikkea jaettua.. Ei ole kyllä kaikki ystävätkään kuulleet – pitäisi varmaan kertoa..

Ohjelmamaksu maksettu ja online-hakemus hyväksytty. Nyt alkaa paperisota: täytyy kerätä todistukset lastenhoitotyöstä, persoonallisuussuositukset, lääkärin leima järjestön paperiin, rikosrekisteriote, kopiot ajokortista, passista ymsyms. Tämän uuden järjestön haastattelu minulla on tässä lähiviikkoina –  tuo kun on pakollinen, vaikka perhe onkin valmiina ja toisen järjestön haastattelussa jo olin.

Mietin tässä vähän, pitäisikö lähteä matkaan kansainvälinen toinen nimeni, Elisabeth, kutsumanimenäni.. Karita kun ei tunnu millään sulautuvan englanninkielen keskelle ja tällaisen takia minulle on tuo “varanimi” annettu..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti