Tajusin tällä viikolla, et musta tulee au pair.
Sain kaveripyynnön fbssä host-äidiltäni ja sitten tietysti selasin
jokaikisen kuvan ja päivityksen läpi. Koko juttu vaikuttaa niin
täydelliseltä. Äidillä oli lukemattomia kuvia suloisista ja onnellisen
näköisistä lapsista leikkimässä ja uimassa takapihan poolilla sekä koko
perheestä urheilemassa. Löysin myös (juu ihan sattumalta, yhtään en
etsinyt…) perheen nykyisen aupairin blogin, ja hyvä kun en onnesta
itkenyt sitä lukiessani: “Ich liebe meine hostparents.. Die sind einfach
super!”, hän kirjoittaa. Tuo saksalainen aupair selvästi nauttii
olostaan perheessä, mikä rauhottaa omaa mieltäni hurjasti.
Toisenlaisiakin tarinoita on tullut luettua niin paljon.
Tuohon todellisuudentajuun vaikutti myös se, että tällä viikolla
kerroin asiasta äidilleni ja maksoin ohjelmamaksun. Niin tosiaan,
kuulostaa ehkä hullulta että äiti sai tietää vasta nyt (oli kyllä
kuullut ajatuksesta joskus kuukausia sitten..), mutta kun en asu
vanhempieni luona, niin eipä tule aina kaikkea jaettua.. Ei ole kyllä
kaikki ystävätkään kuulleet – pitäisi varmaan kertoa..
Ohjelmamaksu maksettu ja online-hakemus hyväksytty. Nyt alkaa
paperisota: täytyy kerätä todistukset lastenhoitotyöstä,
persoonallisuussuositukset, lääkärin leima järjestön paperiin,
rikosrekisteriote, kopiot ajokortista, passista ymsyms. Tämän uuden
järjestön haastattelu minulla on tässä lähiviikkoina – tuo kun on
pakollinen, vaikka perhe onkin valmiina ja toisen järjestön
haastattelussa jo olin.
Mietin tässä vähän, pitäisikö lähteä matkaan kansainvälinen toinen
nimeni, Elisabeth, kutsumanimenäni.. Karita kun ei tunnu millään
sulautuvan englanninkielen keskelle ja tällaisen takia minulle on tuo
“varanimi” annettu..
