Tyyntä ennen myrskyä

Nyt kun kaikki paperihommat on tehty, eikä viimehetken pakkaus-, tuliais-, läksäripaniikki oo vielä alkanut, ei voi muuta kuin odottaa. Itseni tuntien tuossa muutaman viikon päästä saattaa sitten tulla yksi jos toinenkin paniikkipäivitys.. Täl hetkellä on vaan ihan super onnellinen ja ilonen fiilis koko hommasta!! Ei jaksa odottaaa… 40 päivää vielä…

Kun tässä viikot vähenee, haluun kyllä ottaa kaiken Suomesta irti. Teen kuuspäivästä työviikkoa lähtöön asti, mutta nää muutamat vapaasunnuntait aion käyttää parhaitten ihmisten seurassa. Nyt sunnuntaina alotettiin päivä brunssilla, jatkettiin hyvällä musiikilla & auringonotolla ja illalla nautittiin kauniista hietsusta – aika hyvä vapaapäivä. Iso sydän näille tytöille.

Port st. Lucie

7 viikkoa lähtöön. Onhan se vielä paljon, mutta tuntuu tosi vähältä, kun tätä prosessia on tehny nyt jonkun 8 kuukautta. Tässä postaus siitä, mikä mua USAssa pitäis odottaa.

Mun tulevan vuoden kotikaupunki on Port st. Lucie, 155 000 asukkaan kaupunki Floridan itärannikolla. Tuolta on parin tunnin matka Miamiin tai Orlandoon, mutta ostoskeskuksia löytyy ihan vierestäkin. Mun neighborhood on sellasta perus jenkkien lähiöö, isoja ja hienoja taloja asfalttitien molemmin puolin. Jenkeissä, tai etenkään Floridassa, kukaan ei oikeestaan kävele yhtään mihinkään, joten on suuri plussa että mulla on tuolla oma auto käytössä. Florida kuuluu trooppiselle ja subtrooppiselle vyöhykkeelle, mikä sopii ihan tosi hyvin tälle vilukissalle. Kesäkuukausina keskilämpötilat menee siinä 28-31 asteen paikkeilla ja talvikuukausina siinä vähän yli 20 asteessa (: Tän takia me ollaanki tonne perheen kanssa reissattu parinakin jouluna ja aina on jääny se olo, että tänne täytyy päästä takas.

Nyt ei kuitenkaan olla menossa lomailemaan vaan tekemään töitä. Mun tavallinen työpäivä alkaa aikaisella herätyksellä, koska tytöt pitää saada hereille ja valmiiksi jo seiskan maissa. Kun lounaat on pakattu, ajan tytöt koulubussille. Päivät mulla on vapaata. Kotiaskareet ei kuulu mun työhön, mutta toki osallistun niihin kuten yhtenä perheenjäsenenä. Päivisin voin käydä vaikka salilla, ottaa aurinkoa, tehdä vapaaehtoistyötä tyttöjen koulussa tai käydä itse collegea. Mun isäntäperhe maksaa mun opiskeluista 500 dollaria ja voin valita tuolta jonkun tai joitain kursseja mitä haluun käydä syksyllä. Tuolla kurssilistassa on kaikkea arkkitehtuurista ravintotieteisiin, kynsien tekemisestä hiustenlaittoon ja valokuvaukseen, tanssista matematiikkaan, biologiaan sekä sairaanhoitajan ja palomiehen koulutuksiin. Odotan kyllä kouluun pääsyä, tuntuu että tää koko kevät kirjotusten jälkeen on menny ihan harakoille, kun joka päivä ei oo oppinu jotain uutta, vaikka paljon tekemistä onki ollu.. Iltapäivällä haen tytöt koulubussilta ja tehdään yhdessä läksyt välipalan jälkeen. Illalla vien tyttöjä harrastuksiin tai sitten puuhataan jotain muuta! En malttais enää odottaa tonne pääsyä. Tuun toivottavasti saamaan kolme ihanaa “pikkusiskoa” (:

Vaikka aupair-prosessin paperisota onkin jo hoidettu lukuunottamatta yhtä pre-departure -projektia, joka on vielä työn alla, on täällä Suomessa vielä miljoona asiaa hoidettavana ennen lähtöä – haluun käydä täällä vielä hammaslääkärissä, täytyy vuokrata asunto eteenpäin, käydä autokoulun 2. vaihe, hankkia vakuutus, ostaa tuliaiset, pakata ja vaikka mitä.. Töitäkin olis vielä tässä 6 päivää viikossa 8,5h päivässä ihan lähtöön asti. Oon myyjänä tuossa Erottajalla Kartellin flagshipstoressa sekä Kartellin outletissa Suomenojalla ja tykkään kyllä mun työstä tosi paljon. Mutta eipä oo luvassa enää mökkireissuja tai mitään muitakaan lomajuttuja ennen lähtöä..

^ Floridan reissulta ’09 (:

One-way ticket

Viimeinen naula arkkuun tässä prosessissa – lennot. Tänään mun aupair-profiiliin oli ilmestynyt lentoliput, mikä sai kyllä sellasen ilmeen kasvoille… Samaan aikaan suupielet hipoo korvia innostuksesta ja silmät pullistuu kauhusta. Siinä se nyt on, one-way ticket to USA. 19.8.2013 klo 7.05 lähtee Helsinki-Vantaalta tyttö maailmalle, ihan varmasti yhtä innoissaan ja kauhuissaan tulevasta but that’s what it’s all about. Stokiksen kautta lennän Nyciin, jossa vietän ensimmäiset kolme päivää aupair-academyssä, jota avaan täällä myöhemmin. Sitten torstaina 22.8 lennän West Palm Beachin kentälle Floridaan! APUA. No returning back.
Valehtelisin jos väittäisin ettei yhtään kauhistuta. Kauhistuttaa ja ihan saatanasti. Mut sit on se toinen tunne, joka koko ajan ajaa ton pelon pois. Se on jotain innostuksen, kärsimättömyyden ja ilon sekotusta, mahtava fiilis. Tiiän ettei toi vuosi tuu olemaan pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan oikeesti tosi rankkaa kaikin puolin, mutta mä aion ottaa siitä kaiken hyvän irti ja sit jotenki handlaa sen toisen puolen. Se on mun toimintasuunnitelma.

Viikonloppuna meni juhannus. Mä oon viettänyt kaikki elämäni 18 juhannusta mökillä. Toi on monena kesänä ollut ainoa hetki kun sinne ehtii, niin myös tänä kesänä, ja kyllä sitä osaa myös arvostaa. Se hiljasuus ja rauha on jotain ihan uskomatonta, ja se tekemättömyyden tunne.. sitä mulla oli viime talvena kirjotusten keskellä niin älytön ikävä. No, kuva kertoo enemmän ku tuhat sanaa, tuo on soutelureissulta keskeltä järveä joskus paljon keskiyön jälkeen..

All I can think about

Tasan 2 kuukautta lähtöön ja mä luulen että tästä asiasta on tulossa mulle pakkomielle. Tää on ensimmäinen asia jota ajattelen aamulla ja viimenen juttu mitä mietin ku meen nukkumaan. Unia oon nähny niin jäähyväisistä kuin floridaperheestä, joudun ihan aktiivisesti välttää tästä puhumista ja käytän ihan liian ison osan mun vapaa-ajasta kaikkien aupair-juttujen, -keskustelujen ja -blogien lukemiseen. Just tästä kaikesta johtuen tiiän etten oo ainut ja näin tän kuuluuki mennä.. mut SILTI.

Viikonloppu Lahdessa performing arts SM-kisoissa oli rankka mutta ihana, niinku kisamatkat aina. Vuoden kova työ kyllä palkittiin, kun saatiin SM-pronssia! Kuvassa meidän ihana pienryhmä, jossa on mulle kuus tosi rakasta tyttöä. Näitten kanssa oon tanssinu yhdessä tosi pitkään ja näitä tulee ihan järjetön ikävä.

                          

Käännöskohtia

Wiuh, lähtö lähenee, 9 viikkoa jäljellä Suomessa..
Viikko sitten tuli juhlittua lakkiaisia! Kyllä oli hieno fiilis painaa se lakki päähän. Konkretisoitu jotenki tosi paljon se, että 12 vuotta kestänyt tuttu ja turvallinen opiskeluputki tosiaan loppuu ja edessä on jotain ihan muuta. Juhlissa kaikki oli tietysti tosi kiinnostuneita mun tulevasta vuodesta, dollareitakin sain lahjaksi. Niiin ja sain myös opiskelupaikan suoraan papereilla Helsingin yliopistosta! Tuolla en tietenkään nyt tee mitään, mutta ajattelin sen ottaa vastaan, siirtää vuodella ja katsoa sitten, josko matematiikan opiskelu kiinnostaa palattuani. Niin, tarkempia suunnitelmia aupairvuoden jälkeiselle ajalle ei vieläkään ole.. Jos keksin mieluisan opiskelupaikan, voi olla että tulen käymään Suomessa pääsykokeissa keväällä – jos en, aloitan varmaan tuolla matikalla ja sitten jotain.. en tiedä..

Viikon päästä on Show-tanssin SM-kisat Lahdessa ja siihen päättyy taas yksi taival. Niin kauan ku nyt näin äkkiseltään muistan, niin koulusta on aina menty treenaamaan illaksi. Tanssista on tullu mulle tosi tärkeetä ja viimeisten viiden vuoden aikana se on ollu yks ihan jättimäisen suuri osa mun elämää, varsinkin kun lukio tuli vielä vedettyä tanssilinjalla. Tuolla kaapissa on monia SM- ja MM-mitaleja, ja nyt lähdetään tavoittelemaan sinne vielä pientä lisäystä. Port Saint Luciessa ei ole ihan samanlaisia tanssimahdollisuuksia, enkä tiedä haluaisinko jatkaa muualla vaikka voisinkin. Monet mun läheisistä ystävistä hakee opiskelemaan siitä itselleen ammattia, mutta mulla on alkanut vähitellen tulla se olo, että mun tanssieläke alkaa tästä. Mielelläni treenaan vielä, koska nautin tanssimisesta tosi paljon, ja jatkan lasten opettamista innolla kun palaan, mutta SM-mitaleista tuskin enään tulen taistelemaan. Well, never say never..
Aupairprosessi seisoskelee paikoillaan, muuta ei oikein ole enää tehtävissä kuin odottaa elokuuta! (:

First goodbyes

Nyt ne hyvästelyt jo alkaa..

Tänään sanoin heippa mun tanssioppilaille. Oon opettanut 1,5 vuotta vakituisesti ja just ehtiny kiintyä mun kolmeen ryhmään tosi paljon. Varsinkin mun nuorimmat 5-7 vuotiaat meinas saada slaagin kun viimeisissä treeneissä ennen kevätnäytöstä selitin, että ens vuonna täällä on joku toinen opettaja. Eihän se, että mä menen pitämään huolta toisista tytöistä toiselle puolelle maailmaa, mennyt niin pienten päähän – ei kai kun ei se meinaa mennä tän vähän isommankaan. Vanhempien oppilaiden kommentit oli että “mä lopetan sit tanssin” ja “en haluu ketään muuta opettajaa”. Tänään oli kevätnäytökset, sain paljon ruusuja ja kiitoksia vanhemmilta siitä, että lapset on viihtyneet mun tunneilla – lapset rutisti mua tosi kovaa ja sano kaikkia kivoja juttuja. Työnantaja tuli myös halaamaan ja varmisteli paluutani. Lupasi olla jo jouluna yhteydessä siitä, mitä kaikkea haluan sitten ensi lukuvuonna opettaa.

Näin pienin askelin tää alkaa tuntuu todelta. Vaikeinta on nyt se, ettei oo oikeen ketään kelle jutella tästä ja jakaa fiiliksiä. Mulla on maailman parhaat parhaat kaverit, mutta ei nekään jaksa kuunnella tästä koko aikaa, eikä tietenkään voi ymmärtää kaikkia tunteita. Poikaystävästä puhumattakaan – intin ohella nähään todella vähän, enkä haluu pilata harvoja yhteisiä hetkiä tällä. Tää ei nyt kuitenkaan erityisesti mitenkään edistä meidän suhdetta…

Sen sijaan fiilistä parantaa mun loistava Floridaperhe. Sain äidiltä taas pitkän kirjeen viime viikolla. Hän kertoi, että tästä eteenpäin haluaa lähettää mulle vähän väliä näitä pikkukirjeitä perheen arjesta, jotta mun olis sitten helpompi tulla. Sitä oli ihana lukea. Perheen nykyinen saksalainen auppari pyysi minua facebook-kaveriksi, ja heti kutsun hyväksyttyäni hän tuli juttelemaan minulle chatissa. Ihan loistava tyttö!! Hän oli innoissaan, että sai kertoa minulle perheestä aupparin näkökulmasta, ja mulle oli tietysti ihan älyttömän upeeta, että sain jutella tulevan perheeni aupparin kanssa. Sain kuulla rehellisesti hyvistä ja myös vaikeista jutuista aupairin elämässä. Edelleen oon sitä mieltä, että mun tuleva perhe on ihan loistava ja oon tosi onnellinen, että mulla on käyny niin hyvä tuuri.

Ens viikolla saan ylioppilaslakin päähäni! Tulokset tuli viime viikolla: Äidinkieli L, Psykologia L, Pitkä matematiikka M, Biologia E, Terveystieto L, Enkku M. Näihin oon supertyytyväinen, koska oon tehny paljon töitä, vaikkakin tiedän, että matikassa olisin osannu paremmin, ja enkku jäi E:stä vaan ihan pari pistettä. Noh, superylpeenä aion kyllä painaa päähäni tuon lakin ens viikolla. Mulle lukioaika on ollu elämäni tähän astiset parhaat kolme vuotta, oon nauttinu kouluun menosta lähes aina, vaikka helvetin rankkaa se on ollutkin. Sibis on ollu loistava koulu ja ihmiset siellä ihan mahtavia. Ens viikon lauantaina tulee ihan varmasti itku.

Visa - Check!

Sain muutama viikko sitten San Fransiscon toimistolta kirjekuoren, joka sisälsi hirmusti tärkeitä papereita, jotka tarvitsen viisumin hakuun. Sitten ei muuta kuin aikaa varaamaan USAn konsulaattiin! Koska aupair-prosessi on miljoonien lomakkeiden prosessi, myös tässä vaiheessa päästään täyttämään lomakkeita. Netissä täytettävä viisumihakemus urkkii hakijasta pienetkin yksityiskohdat. Hakemuksessa on myös näitä: “Are you a member of representative of a terrorist organization?”, “Have you ever ordered, incited, committed, assisted, or otherwise participated in torture?” ja “Have you ever been directly involved in the establishment of population controls forcing a woman to undergo an abortion against her free choice or a man or a woman to undergo sterilization against his or her free will?” – noita sitten muutama sivu. Lomakkeen varmistussivu piti tulostaa ja sitten pääsin varaamaan ajan konsulaattiin. Kirjekuori sisälsi myös kaikkea muuta, kuten vakuutuskortin ja matkalaukkutagit. Jäiks!

Haastatteluun piti olla mukana seuraavanlainen paperikasa:
- DS 2019 – lomake, jossa allekirjoitus San Fransiscon toimistolta
- kuitti SEVIS – maksusta, myöskin San Fransiscosta
- passi
- DS 160 – lomake, joka tulostetaan nettihakemuksen jälkeen itse mukaan
- AuPair-järjestön kirje, jossa he vahvistavat että minut on hyväksytty ohjelmaan.
- kuitti MRV – maksusta: 130€ joka itse maksetaan tilille ennen haastattelua
- kirjekuori, jossa postimerkki ja oma osoite
- valokuvat, jotka on otettu todella tarkkojen säännösten mukaisesti – Suomen passiin kelpaava ei välttämättä kelpaa. Valokuvaamossa kannattaa sanoa, että USAn viisumi on hakusessa, niin he osaavat ottaa heti kelpaavat kuvat.. 30€ niihinkin sain palamaan.

Oli kyllä jo aika voittajafiilis kun tuo paperinippu oli kasassa! Sitten vain Kaisaniemeen haastatteluun, jonne ei ihan niin vain kävelläkkään sisään. Alaovella tunnistaudutaan ovipuhelimessa, että pääsee hissiin. Konsulaatin oveen koputettuani ovi aukeaa raolleen ja päänsä ulos työntää vartijanainen “How can I help you?”. Kerroin että minulla on aika varattuna, minkä jälkeen nainen pyysi passini ja sulki oven nenäni edessä muutamaksi minuutiksi. Lopulta pääsin sisään ja sitten olikin turvatarkastuksen vuoro. Kännykät pois päältä, laukut läpivalaistukseen ja itse piippaamaan metallinpaljastimeen. Sitten odotushuoneeseen, josta minut kutsuttiin pian ensimmäiselle tiskille. Suomea puhuva mies pyysi lomakkeeni, käsitteli niitä siinä hetken ja käski minut takaisin odottamaan. Seuraavaksi minut kutsuttiin toiselle tiskille, jossa ihanasti jenkkienglantia puhuva nainen kyseli minulta vähän suunnitelmistani ja ilmoitti sitten kaiken olevan ok ja saisin viisumini postissa parissa päivässä. Ja sieltähän se sitten tulikin kaikessa virallisuudessaan! Paperisota alkaa vähitellen olla voiton puolella ja lähtö lähenee: tasan kolme kuukautta.