Day 233

Alotetaanpas nyt vikinällä! Mua ärsyttää, kun mun ulkonasyöminen on lähteny ihan käsistä. Tietysti, kun Hanna oli täällä, niin syötiin aina kahesti päivässä ulkona, mut ennen sitä ja näköjää jatkuu taas.. jotenki joka päivä vaan tulee mentyy jonku kaa johonki, ainaki kerran jos ei kahesti. Suomessa se oli aina jotenki spessua (no ei aina, kun piti ennen treenejä vaan juosta hakee jotain syömistä tai ruokiksella), mutta siis kavereiten kaa syömään meno oli kuitenki aina erityisen kivaa. Ja nyt siitä on tullu sellasta jokapäivää. Plus vaikka se onkin täällä tosi halpaa, niin kyllä se tosta aupairpalkasta ihan hyvän osan ottaa, ja plus, musta tulee pullukka. Täällähän vallitsee tää ulkonasyömiskulttuuri niin, että monet elääkin tätä jokapäivä ravintolaruokaa -elämää, ja kai sekin on iso osa tätä tän maan ylipaino-ongelmaa, koska noi annoskoot on aika tosi kaukana terveellisestä. Nyt alkaa operaatio max. kaks kertaa viikossa ulos syömään.. öhh tän viikon kerrat on sit jo käytetty ja on keskiviikko.. en tiiä miten täs käy.. mut ihan tosi, vois yrittää vähän säästää rahaakin, koska reilun kolmen viikon päästä KALIFORNIAAN!!

Enpä muuten ookkaan ehtiny tästä hirveesti vielä hehkuttaa, mutta tosiaan toukokuun alussa lähetään kolmen muun aupparin kanssa West Coastille. Hiphuraa!! Vihdoinki pääsee näkee tonkin puolen, tonne kun ei ainakaan mun tulisi ikinä Suomest lennettyy, en oo lentämisen fani muutenkaan niin ei noi vuorokauden lennot hirveesti houkuta eikä kyllä ne hinnatkaan. Mut täältä yhteensä parinsadan lennoilla Los Angelesiin, josta roadtripataan Vegasiin suomalaisen Lauran ja kahden saksalaisen kanssa. Ohjelmassa ainakin sirque de soleilin show, universalin puisto, grand canyon -reissu ja Ellenin showhun yritetään saada lippuja, katotaan jos oltais onnekkaita.. Mut joojee en malta oottaa! Muita tyttöjä en oo tosiaan ikinä aikasemmin tavannu, mut eipäs se menoa haittaa. Tää on tällästä aupparimatkailua!

Noniin jos sit päästäis taas asiaan.. Oli jotenki tosi hyvä päivä tänään! Eilen meni vähän myöhäseks Randyn kaa leffassa, joten aamupuuhastelujen jälkeen painelin takas peiton alle, josta heräsin sit vasta yhekstoist treeneihin. Käytiin hakee eka Panera Breadistä paninit, jotka syötiin sit treenien jälkeen D:n kanssa. Ton kaa treenaaminen on vaan tosi huippua, vaikka meinaanki kuolla joka treeneissä, mut välillä se johtuu vaan naurusta. En tiiä mitä teen tän mun tumbling harrastuksen kaa kun tuun Suomeen, nyt on niin siistei juttui treenin alla, että jos en ehi tääl niitä oppia niin kuka mua sit opettaa Suomessa?! :( Suomessa ei ees oo koko lajii silleen erillisenä, tai en tiedä onko, on vaan joku telinevoimistelu, mut en mä nyt sellasta haluu tehä!! :(( Enkä ikinä tuu mistään löytää noin hyvää valmentajaa. Buu.

Eipä ollu taas mitään kuvattavan arvosta tänään, 

niin saatte taas nauttii hehkeestä treenien jälkeen -selfiestä.

Työpäiväkin meni tosi railakkaasti. Läksyt meni jotenki pelottaval helposti, nopeesti ja melkein ilman kyyneliä tänään, joten puistoon jäi tosi paljon aikaa. Nyt mä tulin just saunasta, on kyllä maailman rentouttavin asia työpäivän jälkeen. Nyt vähän netflixii ja jos vaikka yrittäis mennä aikasin nukkumaan! 

By the way, 233 päivää takana. Mitä hittoa?!? Nyt alkaa olee tosi ristiriitaset fiilikset tästä. Toisaalta kotiinmeno alkaa tuntuu vähitellen ihanammalta ja ihanammalta, ja toisaalta tulee sellanen olo, että helvetti nautinks mä nyt tästä tarpeeks ja oonko ehtiny tehä kaikkee. En vaan haluu jättää mun harrastusta, ihania hosttyttöjä, tätä lämpöä ja kavereita (tulipas hassussa järjestyksessä? :D). Randyn kanssa hengataan melkein joka päivä, ja siitä on tullu mulle läheinen ihan sellasella uudella tavalla. Monesti on lukenu auppariblogeista, että täällä tulee läheiseks ihmisten kaa tosi paljon nopeemmin, ja mä oon kyllä saanu tän huomata. En tiiä miten ikinä pystyn sanoo heippa tietämättä, millon taas nähään. Toisaalta poikaystäväikävä kasvaa koko ajan. Aina kun skypetetään niin tulee sellanen olo, että voisin pakata laukut heti, että pääsisin sitä halaamaan. Mutta ehtiihän sitä. Mulle on tullu jonkun verran tästä kysymyksiä ja pyyntöjä, että kirjottaisin siitä miten suhde toimii näin pitkällä välimatkalla, joten ehkä siitä sit jossain postauksessa erikseen. Mut oon vaan niin tosi onnellinen, että ollaan saatu tää toimimaan, mua odottaa maailman paras poikaystävä kotona ja kohta päästään jatkamaan taas yhteistä elämää. Mutta niin, kovin ristiriitaista tämä, kun aika täällä alkaa käydä vähiin. Ei kai auta muu kun elää täysillä ja ottaa tästä kaikki irti!