Distance is just a test to see how far love can travel

On tullu tässä muutamakin toive, että kirjottaisin postauksen asiasta, josta en alunperin tänne ajatellu hirveesti avautua. Mut on tää nyt aika tosi merkittävä osa mun vuotta, joten kai mun täytyy tästäki avaa suuni. Aika hiljaa oon mun parisuhteesta yrittäny tänne olla, ainaki siihen verrattuna kuinka paljon sitä ajattelee, koska tällastä ei ehkä kirjota julkiseks niin luontevasti. Mut yritetään nyt sitten, jos tästä ois vaikka apua jollekin, niin kuin mulle oli jonkun muun kirjotteluista, ennenkun tänne päätin lähteä.

kesä '11

Jouluna 2010 alettiin seurustella eli siitä on nyt aika tarkalleen kolme ja puol vuotta. Hui miten pitkä aika :DD Mä olin sillon lukion ekalla ja Oula oli abi. Mitä mä nyt kertoisin meistä.. se on tosi ihana :'DD Ihan oikeesti, se saa mut aina nauramaan vaikka toiselta puolelta maailmaa, sillonki kun ei oikeesti naurata. Se on musiikki-ihminen, ja mullehan toi pianonsoitto ja laulutaito oli jo tarpeeks et olin ihan et okka täs on nyt elämäni mies. :D Ikinä ei olla riidelty, koska ton miehen kaa ei voi riidellä (vannon, tää on oikeesti absoluuttinen mahdottomuus, oon kyllä yrittäny). Ja emmätiiä, ollaan kyllä ihmisinä aika erilaisia, mut se on ihan parasta ku se saa mut aina rauhottumaan ku panikoin ja stressaan kaikesta tosi tarpeellisesta.

kesä '12! joo ainiin meillä on vähän pituuseroa..

Oula oli ensimmäinen ja pitkään ainut, jolle puhuin mun aupair-ajatuksesta. Kun mä otin sen ekaa kertaa puheeks, ei se tietenkään hyppiny riemusta, mutta oli heti mun tukena. Oula ei koskaan yrittäny saada mua luopuu ajatuksesta, mikä merkkas mulle tosi paljon. Jos poikaystävä kieltäis lähtemästä, olisko se sitte jäämisen arvonen? Tietenkään mulla ei ollu tolloin aavistustakaan miten helvetin perseestä (anteeks) kaukosuhde on.

Jottei vaan asiat menis liian helpoks, niin Oulahan oli yheksän kuukautta intissä just ennen mun lähtöä, pääs vapaaks pari viikkoa mun lähdön jälkeen. Niin että jollain asteikolla ollaan eletty vähän niinkun kaukosuhdetta, tai no ei ainakaan normaalia arkea jo tosi tosi kauan.

kesä '13 ..ja pituuseroa korjataan 12 sentin koroilla

..ja yhdellä yliopiston portaalla.

Me ollaan totuttu siihen, ettei meillä oo paljoo yhteistä aikaa treenaamisen ja koulun ja kaiken muun takia, eikä koskaan olla oltu hirveen riippuvaisia toisistamme, vaan aina on vaan sopeuduttu siihen yhteiseen aikaan mitä meillä on. Ja toi inttiaika oli kyllä sellasta siedätyshoitoa ennen tätä tulikoetta. Kaiken ton takia ajattelin, että selvitään myös kaukosuhteesta. Tottakai myös luottamuksen täytyy olla korkeella ja parisuhteen niin hyvässä kunnossa, että on jotain oikeesti spesiaalia mitä odottaa kotona, eikä kumpikaan sorru houkutuksiin, joita on kyllä tässä tullu vastaan aikamoinen määrä uudessa ympäristössä. Täällä mä oon se erikoinen ja "eksoottinen" (?!?) tyttö, ja tän kulttuurin takia tuntemattomatki pojat tulee kertoo sulle että näytät hyvältä tai mitä millonki. Ihan kivaa oli aluks mutta gosh on kyllä taas kiva päästä Suomeen, jossa oon vaan tavis ja kaikki tietää että seurustelen nii säästyy siltäki vaivalta. Koskaan en oo kuitenkaan ees miettiny tekeväni mitään tyhmää, koska mulla odottaa jotain niin miljoona kertaa parempaa kotona.

Ja tän vuoden tammikuulta, kun Oula oli käymässä..

Skypestä on tietysti tullu vähän semmonen kolmas osapuoli tätä suhdetta. Ja whatsapp yhtä tärkeessä roolissa. Tiedän kaukosuhteessa eläviä, jotka skypettää joka ikinen päivä tunteja. Mä en ikinä kykenis, mulla on kuitenki oma elämä täällä. Sen sijaan whatsapp pitää meitä koko ajan yhteydessä, aina tulee infottua turhimmistakin asioista ja läheteltyä typeriä kuvia ja videoita. Iltasin toivotetaan hyvät yöt (tai mulle hyvät työt, koska mulla on vasta iltapäivä ja työt alkaa).. Me skypetetään ehkä kerran viikossa, jolloin sit pääsee puhuu vähän oikeemmista asioista.

Aluks ikävä ei ollu ylitsepääsemättömän paha, mut parin kuukauden jälkeen meni aika vaikeeks. Sit Oula tuliki käymään viiden kuukauden kohalla ja se reilu viikko oli jotain niin täydellistä. Sen jälkeen irti päästäminen on ollu hands down vaikein hetki tän vuoden aikana. Niin paljoo en oo itkeny en muista millon. Vähitellen sit taas kuitenki tottu yksin nukkumiseen ja skypesuhteeseen ja näin 10 kuukuden kohalla lasketaan päivii jo kotiintuloon ja yhteiseen elämään. Meille varmistu tossa kuukaus sitten ihana asunto Helsingissä, joten yhteenmuutto odottaa elokuussa. Oon niin innoissani et en voi sanoin kuvailla.

Viimesen illan dinneri tammikuussa

Vaikka tää onkin vaikeeta, kyllä tää saa taas arvostaan toista ihan eri tavalla. Ymmärrän, miten onnekas oon, kun mulla on tommonen mies, joka jaksaa elää kaukosuhdetta sen takii, et mä halusin nähdä maailmaa. En enää ikinä pidä toista ihmistä itsestäänselvyytenä. Olihan tää meille aika kova testi, ja tästä kun selvittiin, niin uskon että selvitään ihan mistä vaan. Kyllähän niitä hetkiä tulee aina välillä, että mitä helvettiä mä teen täällä, ku mul on tollanen ihana tuolla ja omatunto kolkuttelee kans että oliks nyt reiluu.. En kadu että lähdin, mutta mistään hinnasta en pidentäis mun aupairvuotta, vaan nyt on kyllä aika päästä kotiin.

Olikohan tässä nyt mitään pointtia.. Mutta halusin vaan sanoa, että kyllä se kaukosuhde vaan on tosi tyhmää ja vaikeeta, ei siit pääse mihinkään. Olis ollu mulle varmasti tosi paljon helpompi vuosi ilman tota ikävää. Ja ikävä ei ees oo kaikki, vaan sen lisäks on se iso ärsytys siitä ettei saa elää sitä yhteistä elämää, vaan pitää elää yksin. Sitä on vaikee selittää. Mutta kannattaa kyllä tarkoin harkita, onko ulkomaille lähtö sen arvosta.

Rakas jos luet tätä, kiitos kaikesta, oot paras.

Tänään 300 päivää jenkeissä. Viimenen työpäivä 46 päivän päästä ja kotona 54 päivän päästä. Hallelujah.