Lol johan siitä on vuorokausi kun ilosesti kirjottelin tänne, kuinka muhun ei oo ollenkaan toi kolmen kuukauden kriisi vielä iskeny.. Eilinen sit muutti tän. Täytynee varottaa että tää teksti ei kuulu tähän "elämä on ihanaa" -kategoriaan, joten ne kummit ja kaimat, jotka haluu elää siinä uskossa, että joka päivä täällä on vaan pilvilinnoja ja yksisarvisia, niin tän tekstin voi jättää välistä!
Aamulla sain ekat huudot. Toi tilanne kyllä oli jotenki vaan tosi koominen, yks tytöistä tulee huoneestaa ja huutaa mulle päin naamaa, pää ihan punasena jotain, mistä en saa mitään selvää kun se on sellasta ulvomista. Aiheeksi ymmärsin jotain paidasta ja olikohan se nyt sen väristä vai hian pituudesta. Sitten paiskottiin vähän ovia vielä ennen aamupalaa. Että oikein kivaa huomenta! Mut tää nyt oli vielä tällästä perussettiä.
Kun tytöt oli koulussa, niin mun päivä oli ihan loistava. Jatkoin unia hetken, jonka jälkeen skypetin Oulan kanssa hyvän tovin. Siit tulee kyllä aina niin hyvä mieli. Aamupäivällä lähin sitte R:n kanssa ulos, ohjelmana oli Superplay, eli tollanen keskus tossa, josta löytyy bowling, minigolf, laser tag, arcade ja vaikka mitä. Oli ihan sairaan hauskaa, olin ihan unohtanu miten hyvä peli air hockey on!! Hakattiin sitä ihan kiitettävästi ja pelattiin jätti-isoa neljän suoraa ja minigolffia. Sitte iskiki jo nälkä ja istuttiin loppuiltapäivä Taco Bellissä. Ja hämmennyin taas kassalla, kun tilasin chicken burriton ateriana eli chips ja kokis refilleineen mukaan, ja se makso 2,59$ eli jotain 1,70€ ?!?
Ilta oliki sitte oikeestaan yhtä helvettiä, näin niinku kivasti sanottuna. Olin keskenään lasten kanssa ja en tiiä mikä oli vialla, mutta jouduin näkemään sellasta käytöstä, etten tajuu miten ton ikäset ees pystyy sellaseen. Mulle ilta oli sitä, että yritän koko ajan tehä parhaani auttaen tyttöjä ja teen kaiken mitä ne pyytää, mutta takas saat vaan paskaa niskaan. Enpä nyt sen enempää ala erittelemään, kukaan ei ehkä toivo et kaikkee tätä kirjotetaan kaikkien nähtäville, mutta toisaalta en haluu pitää tätä blogiikaan sellasena happyhappy-lässytyksenä, koska kyl tää aupparin työ on joskus ihan tosi vaikeeta. Painotan, että näin pahaa tää ei todellakaan oo joka päivä, mutta mun on pakko kirjottaa tästä tänne. Siinä vaiheessa kun sulle on koko illan jo huudettu, kun 7-vuotias lukittautuu huoneeseensa ja sielt kuuluu vaan pahimpia ilkeyksiä, mitä oon elämäni aikana keltään kuullu, niin mulla loppu vaan keinot ja jaksaminen. Musta vaan tuntuu välillä, että 7-vuotias sanelee mulle ehdot eikä toisin päin ja kunnioitus sieltä tänne puuttuu ihan kokonaan. Sitä turhautumisen ja arvottomuuden tunnetta on ihan mahoton selittää, joten en ees yritä, mutta musta tuntu ihan kauheelta. Mä en ala huutaa takas, sillä varmaan huuhtelisin ne pienet kunnioituksen rippeet. Mut eilen vaan mun päivä oli pulkassa siinä vaiheessa, kun tyttö sieltä toiselta puolelta lukittua ovea pomputtaa mua ihan täysillä ja mulla kyyneleet vaan alkaa valua pitkin poskia. Mulla oo siinä enään mitään tehtävissä, kun toinen lukitsee mut ulos ja nauttii vaan siitä, kun uudestaan ja uudestaan pyydän avaamaan oven. Mulla ei yksinkertasesti ollu muita keinoja käytössä kun luovuttaa, koska ei taas sekään hirveesti nostais mun auktoriteettiä, jos itken lasten edessä. Menin omaan huoneeseen ja jonkun ajan kuluttua kuulen, kun tyttö soittaa äidille ja itkee puhelimessa että tuu kotiin. Great. Oon yrittäny ihan kaikkeni ja tehny parhaani, ja silti hotmom saa töihin itkusen puhelun lapseltaan. Tuli kyllä sellanen olo, että oon maailman huonoin lastenhoitaja.
Olin ihan tosi rikki ton episodin jälkeen. Onneks oltiin just suunniteltu skypepuhelu mun ihanan nyc-Jennyn kanssa illalle, soitin sitten Jennylle ja itkin kyllä suunnilleen silmät päästä ton puhelun aikana. Joku nonauppari kun tätä lukee niin varmaan kelaa, että mikä helvetti tota vaivaa, mutta uskon että jokainen aupparilukija tietää fiiliksen. Siinä vaiheessa, kun oot ollu monta kuukautta erossa kaikista läheisistä, alkaa kyllä kokee sellasii fiiliksiä, etten tienny niitten olemassaolostakaan. Tässä tuli sit varmaan mun kolmen kuukauden kriisi. Ton puhelun aikana oisin tehny mitä vaan, että oisin saanu yhen halauksen oikeelta ystävältä.
Laitettiin sitten vielä viestejä yöllä hostmomin kanssa, joka oli kyllä tosi ihana ja ymmärtäväinen. Sanoin, että haluisin jutella myöhemmin sit kaikki yhessä, koska tos tilanteessa olin kyllä ihan done, enkä tiiä kestäisinkö toista samanlaista.
Loppuun haluan painottaa, että mun host-tytöt ei todellakaan oo mitään monsterikakaroita, vaan ihan älyttömän ihania ja sulosia tyttöjä, jotka vaan osaa käyttää fiksuuttaan usein väärällä tavalla. Mulla on kaikkien kanssa nyt kolmessa kuukaudessa muodotunu tosi läheinen suhde, ja välitän jokaisesta tytöstä ihan tosi paljon.
Tän sain Jennyltä vielä skypekeskustelun jälkeen ja sai kyllä niin ison hymyn huulille.
Kaverit on parhaita.
Ahh voi kyllä tiedän tunteen!!!! Tää työ bälillä on ehkä raskain työ koko maailmassa. Ja joku kehtaa vielä väittää että lastenhoitaminen on helppoa duunia!!!! Välillä just on niin hakusessa toi auktoriteetti mulla kun toi mun vanhempi osaa olla niiiiiin sneaky, onneks on tähän asti mennyt SUHT hyvin ja mä tunnen sen jo aika hyvin ja tiedän mitä se yrittää. Mutta välillä mulla on niin vaikeeta keksiä keinoja jotta olisin lasten "yläpuolella". Ja just sitä että välillä mulla mene hermo siihen kun pitää aina uhkailla ja keksiä jotain että "jos et nyt tee tota niin sitte...........!!!" Huhhu VOIN NIIN SAMAISTUA 100% siihen että itse tekee parhaansa ja sitten toisilta tulee niin disrespectful kieltä suusta että ei jumalauta!
VastaaPoistaI feel you!! Siis mä en oikeesti ikinä tienny että voisin itkeä turhautumista lapsiin näin paljon mitä täällä on tullu itkettyä! Se hetki ku et vaan voi tilanteelle mitään (just esim toi oven lukitseminen) ja lapsi tietää sen ja käyttää sitä hyväkseen ni on ihan hirveetä. Mäkään en halua lasten edessä itkeä ja näyttää että oon heikko koska sittenhän ne käyttää sitä myöhemmin vaan aseena. Viime viikko oli kamala. Toisella kerralla sain just ja just pidettyä kyyneleet poissa mut toisella kerralla sit vaan suusta pääs et "I'm so done" ja lähin itkien pois. Poika järkytty siitä kyllä tosi paljon ja tän jälkeen teki just eikä melkein mitä mä sanoin. Yks kerta oli myös tänä maanantaina ku toi yks sai hirveitä raivareita koska sillä oli tylsää eikä mikään mitä mä ehdotin ni käyny. Hirveiden raivojen jälkeen se kysy josko mentäis ostaa kumppareita niihin bracelet-juttuihin ja sanoin vaan että en todellakaan ton käytöksen jälkeen. No tää soittaa äidilleen ja itkee kuinka "Minna ei haluu lähteä" eikä edes kertonu miks. Sit se jatko kiukuttelua niin paljon että mä sit itkin keittiössä samalla ku se raivos takkahuoneessa<3 Ei oo helppo tää ei. Mutta helpottaa kun tietää, että muut on samassa tilanteessa ja voi samaistua ihan täysin, tai siis että ainaki joku ymmärtää.
VastaaPoistaHahaa ei oo totta, tääläkin bingo! Niin tuttua, ja mulla on vielä 3-vuotias lapsi, niin tuntuu uskomattomalta, että niin pieni lapsi jo voi olla välillä niin mahdoton, että itellä( vaikka mulla on toooosi pitkä pinna ja oon tosi kärsivällinen lasten kanssa) vaan yhtäkkiä kyllä lähtee kontrolli tilanteesta. Se on kyllä paskin tunne ikinä, kun oikeesti ei oo enäänmitään tehtävissä. Keinot on ihan loppu. Mitä sllon voi oikeasti tehä?
VastaaPoistaMulla on onneks vaan kerran menny ihan täysin sen kynnyksen yli, että oon oikeast ollu ihan done. Ja sillon luojan kiitos mun pelastus oli aurinkolasit, kun oltiin autossa lähössä kotiin. Mulle noissa tilanteissa ehäk vaikeinta on hyväksyä se, että on ite ihan aseeton, eikä pysty tehdä enempää, niin että sais sen tilanteen haltuun ja pääsis sen tilanteen yläpuolelle. On tosi vaike hyväksyä ja tlee just olo, että on tosi epäonnistunut..
Tsemppiä sinne! Ja onneks on sit niitä hyviäkin päiviä, jonka takia tätä jaksaa tehdä! :-)
Vedänkö pisimmän korren kun puolitoista vuotiaat kaksoseni tekee samaa. Tuttu tunne varmasta jokaisella aupparille. Niin pieniä, niin ovelia ja fiksuja, että terve. Ja sitten ne on kuitenkin vielä sen verran pieniä, ettei niitä oikein voi rankaista mitenkään. Itsellä eniten ongelmia tuottaa ruokailuhetket. Ensit vamistat työllä ja vaivalla herkullisen lounaan, johon ne kertakaikkiaan kieltäytyvät edes koskemasta koko, vaikka tiedät hyvin, että ne rakastais sitä jos vaan viittisivät maistaa. Lopulta täysi lautasellinen lentää koirille. Hyvää ruokahalua koirat, kiitos Laura herkullisesta lounaasta. Ja ai että kun tytsyjä naurattaa. NO tuntuu olevan vierasta kieltä ja huudetaan naamapunaisena.
VastaaPoistaMun hostvanhemmat onneksi pystyy näkemään heti kun tulee kotiin, että mikä on fiilis ja kysyykin aina samantien, onko kaikki hyvin. Kauhulla (ja innolla) odotan sitä kun tytöt oppivat puhumaan ja alan kuulla en halua ja Laura on tyhmä huutoa jatkuvasti.. :P Tsemii!
Oh dear lord, mitähän mulla tulee. :D Meillä ollaan siinä vaiheessa, että pojat on alkanu pikku hiljaa testaamaan mun auktoriteettia ja ärsyyntymiskynnystä. Eilen kun kävin hakee pojat koulusta, niin jotenki siellä takapenkillä ei osattukaan autokäyttäytymistä: lunch boxeista lenteli märkiä papereita mun päälle ja juomapullot ympäri autoa, ja sit kun auto oli pihatiellä, toinen pojista hyppäs takakonttiin. Sit kun käsken sen pois sieltä ja takas istumaan paikalleen, niin tottakai toinen menee sinne takakonttiin..Noh siitä selvittiin ja pojat onneks sit istu mun käskystä vielä paikoilleen (piti uhkailla pelikiellolla..), ja illalla vanhemmat puhutteli poikia autokäyttäytymisestä, ja tänään pojat osaskin käyttäytyä siellä autossa.. :D
VastaaPoistaMutta joo, lastenvahtityö näissä auktoriteettijutuissa yms. ei kyl oo mitään helppoa hommaa! Tsemppiä sinne ja hei ollaan yhteyksissä! :D
Oi tää on kyllä ihanaa, vaikkei täällä fyysisesti läsnä oo ketään hyviä kavereita, jotka vois mitenkään ymmärtää noita fiiliksiä, nii täältä löytyy sitten huippuporukka <3 Kuulostaa niin tutulta kaikki toi, helpottaa jo tosi paljon, kun tietää ettei oo tässä yksin. Mäkin oikeesti luulin olevani tosi hyvä lasten kanssa, mutta kyllä noi osaa laittaa haasteita. Ja just se, kun ei oo kuitenkaan omat lapset kyseessä, ei oo kasvatusmetodit ja säännöt mun päätettävissä, ja niitä keinoja noihin tilanteisiin on oikeesti tosi vähän. Mut ehkä tää on vähän myös kulttuurijuttu, ehkä täällä ei vaan kunnioiteta vanhempia talossa samalla tavalla kun Suomessa, vaan lapsilla on enemmän valtaa? Mä en ois ikinä lapsena kehdannu huutaa sellasia asioita mun vanhemmille, mitä oon täällä kuullu..
VastaaPoistaMut ihanaa tytöt kiitos ihanista kommenteista, vaikka tää on vähän hassua näin jonkun bloggerin kautta, mutta tästä on oikeesti tosi iso apu. Kaikki noi tarinat tossa yläpuolella kuulostaa ihan siltä, kun ne ois suoraan mun arjesta :D Tsemppiä kaikille omien mukuloitten kanssa, ootte huippuja! :) <3