"If there ever comes a day when we can't be together, keep me in your heart, I'll stay there forever."

Kirjotin joskus viimeviikolla siitä, ettei mulla oo täällä seuraa. Tänään se iski taas aika pahasti. Aamupuuhien jälkeen jatkoin unia paremman tekemisen puutteessa ja päivällä käytin kolme tuntia kaikkien lasten kaappien järjestämiseen ja pyykin pesuun. Päivällä ei ollut tekemistä, joten makoilin toimeettomana sohvalla monta tuntia. Neljältä kävin hakemassa tytöt, ja sen jälkeen hostäiti sanokin, että voin pitää illan vapaata. Jippijajei, perjantai-ilta vapaata. Mitäs sitte?

Olin jo ihan pomppaamassa sohvalta ja lähössä ulos, kun vasta tajusin että kenenkäs kanssa mä muka menisin. En oo edelleenkään löytänyt lähistöltä ketään ees varteenotettavaa vaihtoehtoa ulos seuraksi. Mulla ei kirjaimellisesti oo ketään kelle soittaa, että lähetkö syömään tai froyolle tai shoppaamaan. Muut aupairit kirjottaa blogeissaan kuinka ne laskee päiviä viikonloppuun, kun mä taas lasken päiviä maanantaihin. Eniten mua harmittaa se, etten tuu saamaan tästä vuodesta kaikkee irti. Voisin tehä pitkän listan eri ravintoloista ja paikoista, missä haluisin käydä, mut mihinkään en voi yksin mennä. Oon ollu täällä 10 viikkoa ja pystyn suunnilleen vieläkin laskemaan kahen käden sormilla paikat, joissa oon käyny. Mutta en luovuta, onhan mulla vielä 42 viikkoo aikaa.

Oon koko tän parin kuukauden ajan yrittäny ettii täältä kavereita ihan kaikilla mahollisilla tavoilla - eri aupair-järjestöjen kautta, netin meet other aupairs & meet new people -meininkejen kautta, tutustuu koulussa, salilla, mennä vaan hengaamaan yksin ulos (tääkin on todennäkösempi tapa kun maata kotona..), nähä ihmisii jotka ei "normaalielämässä" kiinnostais mua ollenkaan, mitä vaan, että sais jotain connections. Mutta jotenki tuntuu, että kaikki maailman ihmiset asuu ainaki ton tunnin ajomatkan päässä. Se on kuitenki sama, kun et Helsingissä ees nimeltä tuntis ainuttakaan 10-30 -vuotiasta lähempää kun Lahdesta, ja sielläkin asuis muutama hyvänpäiväntuttu, jonka kanssa teillä ei ois ees kunnolla yhteistä kieltä. Päivät ja illat viettäisit sun työnantajien kanssa. Ja that's it, seuraavat kaverit sitte 7000km päässä. Mun hostmom on kyllä ihana, kun sekin yrittää ettiä mulle seuraa, mutta toistaseks sitä ei vaan oo löytynyt kun suunnilleen toiselta puolelta Floridaa.

Täytyy kyllä myöntää, että en oo ikinä kokenu tällästä yksinäisyyttä. Mulla on aina ollu kavereita ihan mielin määrin ja tosi läheisiä ystäviä aina tarpeeks ympärillä. Mulla on ollu aina joku, jolle soittaa, eikä sitä oo ikinä osannu arvostaa kunnes nyt kun sitä ei oo. Tää on oikeesti sellanen tunne, etten usko, et kukaan joka ei oo kokenu, vois samastuu. En mä tienny ees tälläsen olemassaolosta. Tää on tietysti taas näitä asioita, jotka kasvattaa sua vuoden aikana, mut voisin sanoo, et oon tästä läksyni jo oppinu näin kymmenen viikon aikana, nyt ei ois pari kaverii pahitteeks ollenkaan. Jo näin reilussa kahessa kuukaudessa oon ainaki oppinu, mitä yksinäisyys oikeesti on. Ei siis ollu ainakaan turha reissu, tuun varmaan muistaa tän tunteen ihan lopun elämääni.

Mulla on kuitenkin vaan vuosi tätä mun elämässä. Mut entäs ne, joilla ei oo ollu kunnon kaveripiiriä koskaan? Se tyttö, jota ala-asteella kiusattiin silmälaseista ja joka tuli liikkatunnilla viimesenä valituks pesäpallojoukkueeseen. Kenellekköhän se olis soittanu illalla? Ei kellekkään. Ja ei se osannut ettiä niitä kavereita eri yhteisöistä, se tyyty olemaan yksin. Jos mä kokisin tällästä fiilistä mun "normaalielämässä" vuodesta toiseen, niin flippaisin ihan varmasti. Kun kahen kuukauden yksinäisyys saa mut sosiaalisen terveyden kannalta aika huonoon jamaan, voin kuvitella mitä se voi tehä ihmiselle vaikka 15 vuodessa. Ehkä älyttömille koulusurmille ja kaikelle muulle pahuudelle löytyy sittenkin syy.

En haluis että tää kuulostais näin kliseeltä, mutta nyt on pakko sanoo, että arvostakaa niitä kavereita siinä ympärillä. Mikään ei tuntuis oikeen miltään ilman sitä loistavaa seuraa. Tuleville auppareille, ottakaa selvää, onko hostperhe-ehdokkaan alueella muita auppareita. Mulle kerrottiin kyllä, että täältä on vaikeeta löytää seuraa, mutta siinä tohinassa sitä ei tullu sen tarkemmin ajateltua.

Vaikka tää on aika raskas juttu, ei tää saa mua ees ajattelemaan kotiinpaluuta. Täällä menee kaikki muuten niin loistavasti. Sitäpaitsi mulla on vielä paljon aikaa löytää kavereita. Se helpottaa myös, että mulla edelleen on mun parhaat kaverit, vaikka ne asuukin toisella puolella maailmaa. Vaikken voi nähdä niitä (paitsi yhtä parin viikon päästä UUUUJEAAA), niin voin olla niihin yhteydessä ihan koska vaan. Tää on vaan tilapäistä.